Kuluneen
vuoden aikana on uutisoitu tekijänoikeuksien haltijoiden lisääntyneestä
mielenkiinnosta valvoa vertaisverkoissa tapahtuvaa luvatonta jakamista.
Valvominen tapahtuu niin, että tekijänoikeuksien haltijat, jotka ovat
usein ulkomaisia yrityksiä, käyttävät apunaan asiantuntijoita, jotka
valvovat vertaisverkoissa tapahtuvaa tekijänoikeuksien suojaamien
teosten jakamista.
Asiantuntijoiden keräämät tiedot toimitetaan Markkinaoikeudelle, joka määrää tekijänoikeuslain 60 a §:n nojalla teleoperaattorit luovuttamaan kyseisen liittymän haltijan yhteystiedot tekijänoikeuksien haltijoille. Yhteystiedot saatuaan oikeudenhaltijat voivat vaatia hyvitystä teleliittymien haltijoilta. Tämä perustuu tekijänoikeuslain 57 pykälään, jonka mukaan se, joka tekijänoikeuslain vastaisesti käyttää teosta, on velvollinen suorittamaan tekijälle kohtuullisen hyvityksen. ”Käyttämisellä” tarkoitetaan myös yleisön saataviin saattamista.
Kohtuullisena hyvityksinä on yleensä
pidetty lisenssimaksua vastaavaa summaa, mutta kaikissa luvattoman
käytön muodoissa, kuten vertaisverkossa jakamisessa, lisenssimaksu ei
kuitenkaan sovellu hyvityksen perusteeksi. Vertaisverkossa jakamiseen
liittyvää oikeuskäytäntöä on toistaiseksi melko vähän, joten
Markkinaoikeuden heinäkuussa antama tuomio MAO:419/16 valaisi
kiinnostavalla tavalla korvauksen määräämisessä käytettäviä kriteereitä.
Tuomio koski tapausta, jossa henkilö oli ladannut ja jakanut
vertaisverkossa yhden elokuvan sekä kymmenen jaksoa tv-sarjasta.
Oliko vastaaja itse ladannut ja jakanut elokuvateokset?
Asiassa
täytyi ensin ratkaista se, onko vastaaja itse ladannut ja jakanut
elokuvateokset. Vastaajan mukaan asiassa ei voitu osoittaa, kuka
lataamiset ja jakamiset oli tehnyt, sillä vastaajalla oli käytössään
avoin langaton verkko. Markkinaoikeus kuitenkin piti todennäköisenä,
että vastaaja oli itse ladannut ja jakanut teokset.
Tapaus oli siinä mielessä erikoislaatuinen, että vastaaja oli kirjoittanut useille keskustelupalstoille vertaisverkossa jakamisesta, mikä luonnollisesti vahvisti kantajan väitettä. Väitettä tuki kuitenkin myös se, että lataaminen oli alkanut samana päivänä, kun vastaaja oli hankkinut WLAN-tukiaseman, ja päättynyt kaksi päivää sen jälkeen, kun kantaja oli ollut vastaajaan yhteydessä. Jää vielä nähtäväksi, katsotaanko tulevaisuudessa näyttö riittäväksi tilanteissa, joissa vastaajalla on käytössään avoin langaton verkko, eikä tapauksessa ole em. kirjoitusten kaltaisia todisteita.
Kohtuullisen hyvityksen määrä
Markkinaoikeuden
määräämä hyvitys oli huomattavasti pienempi kuin kantajien vaatimat
summat: yhteensä kymmenen televisiosarjan jakson ja yhden elokuvan
jakamisesta vaadittiin yhteensä 8500 euroa hyvitystä, mutta
markkinaoikeuden mielestä kohtuullinen hyvitys oli 600 euroa.
Kantajien
mukaan hyvityksen määrän olisi tullut perustua siihen, millä hinnalla
vastaaja olisi saanut laillisesti jakaa kyseistä televisiosarjaa ja
elokuvia yleisölle. Tämä olisi televisiosarjan kohdalla tarkoittanut
sitä hintaa, jonka laillisen suoratoistopalvelun tarjoaja maksaa
saadakseen sarjan palveluun välitettäväksi, ja elokuvan kohdalla
tuhansien eurojen lisenssimaksua. Sen sijaan vastaajan mukaan korvauksen
määrän pitäisi perustua siihen hintaan, jolla vastaaja olisi saanut
laillisesti elokuvan ja televisiosarjan omaan käyttöönsä
suoratoistopalvelusta tai verkkokaupasta, ja tässä tapauksessa tuo hinta
oli noin 30 euroa.
Markkinaoikeus katsoi kuitenkin, että
kohtuullinen korvaus oli jotain tältä väliltä. Koska kyse oli
vertaisverkosta, oli elokuvateoksia jaettu muille käyttäjille, ja siksi
toimintaa ei voitu Markkinaoikeuden mukaan rinnastaa vastaajan
esittämällä tavalla siihen, että vastaaja olisi hankkinut teokset omaan
käyttöönsä verkkokaupasta tai suoratoistopalvelusta. Toisaalta jakaminen
ei kuitenkaan ollut sellaista, että se voitaisiin rinnastaa
kaupallisiin jakelijoihin, joten myöskään kantajien tarjoama hyvityksen
laskentatapa ei ollut käyttökelpoinen.
Lisäksi hyvitystä
määrätessä oli otettava huomioon se, että jakaminen oli tapahtunut hyvin
pian teosten julkaisemisen jälkeen, mikä on voinut vähentää kuluttajien
mielenkiintoa hankkia teokset laillisesti. Näillä perusteilla oikeus
totesi kohtuullisen korvauksen olevan elokuvan osalta 100 euroa ja
kymmenen televisiosarjan jakson osalta 500 euroa.
Leave a Reply